Kosteusvaurioita – Ani Kellomäki

Muistan tarkalleen sen päivän, kun kohtasin ekaa kertaa toisen kaltaiseni ihmisen, pullon juurella kasvaneen. Muistan sen helpotuksen tunteen kuin eilisen. En ollutkaan kokemusteni kanssa yksin ja jo pelkästään tieto siitä auttoi jaksamaan paremmin. Sain vinkkejä vertaistuesta ja rohkaisua. Sain nimen monelle asialle, joita toteutin tietämättä sen tarkemmin, mitä ne olivat tai mistä ne olivat peräisin. Siitä on nyt viitisen vuotta, enkä ole vielä uskaltautunut vertaistukifoorumeille tai oikein muuallekaan. Kerään vielä rohkeutta, niin kuin Ani Kellomäen kirjassa monet ovat joutuneet tekemään. Uskoa huomiseen kuitenkin on, ja Kosteusvaurioita antoi sitä vielä lisää.

Kosteusvaurioita on rankka kirja luettavaksi sellaiselle, joiden elämää kirjassa kuvatut asiat koskettavat. Silti on jollain tapaa lohdullista lukea jutuista, jotka ilmenevät omassakin elämässä, ja nähdä, ettei ole omituisuuksiensa kanssa yksin. Voi kun olisin lukenut tämän kirjan jo kymmenen, viisitoista vuotta sitten. Ehkä taakkaa olisi ollut helpompi kantaa, kun olisi jo silloin tajunnut, että kotona tapahtuvat jutut eivät ole normaaleja. Nyt tekee mieli ottaa käteen korostuskynä ja kaivertaa kirjasta esiin ne kohdat, jotka eniten koskettavat. Ehkä teenkin niin, ehkä se on ensimmäinen askel kohti eheytymistä.

Kirja kattaa koko elämän lapsuudesta juovien vanhempien poismenoon ja siinä pohditaan paljon tärkeitä asioita. Mietitään suomalaista hiljaisuuden ja omista asioista huolehtimisen kulttuuria, kulissien ylläpitoa jonkun toisen puolesta, muistojen muodostumista ja vihdoin viimeisessä osassa eteenpäin liikkumista ja anteeksiantoa. Kirjassa kuvataan Anin omia kokemuksia alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja lisäksi tekstin lomassa on runsaasti kirjeitä muilta lasisen lapsuuden kokeneilta henkilöiltä. Tekstit ovat raadollisen rehellisiä, ja monella tapaa todella vapauttavia.

Yksi merkittävimmistä kohdista minulle oli kuitenkin se, jossa Ani nostaa esiin opettajien, harrastusvetäjien ja muiden elämässä olevien aikuisten velvollisuuden puuttua epäkohtiin. Oma alakoulun opettajani osallistui koulukiusaamiseen, eli mitään apua en koulusta tilanteeseeni saanut. Toivoisinkin, että nykyään asiat ovat toisin ja että aikuiset ymmärtävät oman vastuunsa lasten hyvinvoinnin takaamisessa. Jos vaikuttaa siltä, että lapsella on hätä, ei ole väärin “työntää nokkaansa” toisten asioihin. Puuttuminen saattaa parhaassa tapauksessa pelastaa hengen tai tuoda ainakin helpotusta vaikeaan tilanteeseen.

Erityisesti kirjan loppupuoli toi tunteet pintaan. Olen nyt aikuinen lapsi, mutta monet kirjassa kuvaillut tunteet ovat edelleen hyvin pinnassa ja koskettavat elämääni. Ani Kellomäelle tästä kirjasta iso kiitos, ja kiitos myös kirjallisuuslistasta, jolta uskon löytäväni reilusti muutakin luettavaa.

Sinulle, joka kärsit näiden juttujen kanssa juuri nyt, et ole yksin. Vertaistukea on helppo löytää netistä ja puhuminen ihan totta auttaa. Itse ajattelin pitkään, että mikään ei auta, ei tätä kukaan kuitenkaan ymmärrä, olen vain itse huono, kun en osaa olla tämän asian suhteen positiivisempi. Ei tarvitse olla, saat tuntea tunteita ja kiukutella ja olla rohkeasti oma itsesi. ❤

Tästä kirjasta voisin kirjoittaa sivukaupalla, enkä usko, että sekään riittäisi, joten yritän pitää tämän tiiviinä. Olen onnellinen, että luin tämän, ja toivon, että moni muukin lukee. Aion viedä saamani arvostelukappaleen kirjaston kierrätyshyllyyn, ja toivon, että joku sen sieltä nappaa ja saa samanlaisen kirjallisen halauksen kuin minä.

Atena
2017
ISBN 978-952-300-340-8
277 s.
☆☆☆☆☆

Arvostelukappale

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s